Vastaavanlaisesta rahattomuudesta on hetki vierähtänyt. Lompakossa rahaa pari kymppiä ja tilillä puolitoista euroa. Säästötiliin kajoan vasta jos on ihan pakko. Toisin sanoen jos maanantaina 14. päivä ei ole saapunut vielä kilsakorvaukset ja päivärahat. Sitten marssin pankkiin ja siirrän tilille lainoihin ja laskuihin tarvittavat rahat. Jos korvauksia ei tule riittävästä (niin kuin ei tulekkaan) siirrän puuttuvan summan. Säästötililtä en kuitenkaan haluaisi nostaa rahaa ruokaan/tupakkaan. Niihin haluan rahat kerätä jotenkin muuten.
Vaikka rahapussissa on tosiaan tuo 22,50€, alkaa silti jo hikoiluttaa. Puhuin äitini kanssa lauantaina puhelimessa ja hän tilaili suursiivousta kotiinsa. Ehdotin, että olisin voinut mennä heti tänään. Hän sanoi, ettei vielä kannata kun taloyhtiössä on remontti vielä kesken. Minua kismitti. Rahaa olisin tarvinnut. Hän kysyi, että millainen rahatilanteeni on ja sanoin, että ihan ok. Näin sitä aikuinen ihminen ei kehtaa sanoa, että perseestä se on. Toki, enpä ole koskaan ennenkään sanonut. Eivätkä he tiedä veloista mitään. Viimeksi olen tainnut rahaa ottaa taloudellista tukea vastaan vanhemmiltani vuonna 2005. Silloin tein pyhän lupauksen, etten enää koskaan. Siihen liittyi niin valtava syyllisyys, että sitä on hankalaa sanoin kuvailla.
Laitoin muutamat korut myyntiin kirppispalstalle. Äidiltä saatuja, ja siitäkin poden syyllisyyttä. Tokikaan ei ole kyseessä perintökoruja, vaan ihan puhtaasti valmistujais- ja ylioppilaslahjaksi saatuja. Pronssia ja kultaa aina lahjaksi on tullut, vaikken ole koskaan mitään muuta kuin hopeaa käyttänyt. Toisin sanoen kaikkia koruja on käytetty ehkä kerran. Itse en ainakaan niiden menettämistä jää kaipaamaan, enkä usko että hänkään asiaa huomaa. Pölyttyvät vain laatikossa. Silti minulla on huono omatunto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Mikäli haluat nähdä vastaukseni vaivattomasti, voit ruksittaa ruudun ILMOITA, ja vastaukseni tulee sähköpostiisi. -Taina